Kyykistyin kauniin, tumman hautakiven luo.
Sipaisin kädelläni kiven tekstiä 'Niina-Sofia Rauhala.'
Laskin käteni ja sytytin kaikki haudalla olevat kynttilät, sain viimeisen juuri sytytettyä, kun kuulin takaani askeleita. Oletin tulijan olevan vain joku mummo joka kävelisi ohi. Askeleet kuitenkin pysähtyivät taakseni.
- Ei sen olisi tarvinnut tehdä sitä. Hiljainen vakava ääni sanoi.
En kääntynyt katsomaan tulijaa.Olin tunnistanut hänet jo äänestä. Luokan kovis. Aina äänessä. Aina kiusaamassa.
- Mitä sä täällä teet? Et sä koskaan välittänyt Sofista. Sä aina kiusasit sitä ja pilkkasit. Pelästyin oman ääneni vihaisuutta.
-Emilia.. En mä tullut Sofin takia. Vaan sun.
Käännyin katsomaan taakseni. Jesse seisoi takanani.Sillä oli tummanpunainen ruusu kädessään. Hetken mietin antaako hän sen minulle vai laittaa haudalle.
-Mistä sä tiesit, että mä olisin täällä juuri nyt. Kysyin.
-Kävin teillä kotona ja sun mutsi arveli, että sä oisit täällä. Jesse astui viereeni ja laski ruusun haudalle.
-Mä pelkäsi, että sä itkisit täällä.Mä en osaa olla luonteva itkevän tytön seurassa.Jesse naurahti.
-Onko susta tää jotenkin hauskaa?Huusin. Pari mummoa käännähti katsomaan.
-E-ei..siis mä.. Jesse punastui.
-Mun paras kaveri hyppäs sillalta kuukausi sitten ja sä tuut tänne naureskeleen, että on se kiva kun sä et itke.
Sun siltä sillalta olis pitäny hypätä! Sanoin, nousin ja painelin hautausmaalta. Portilla pysähdyin hetkeksi ja laitoin käden taskuun ottaakseni tupakan ja huomasin, että aski oli poissa. Oliko se pudonnut tuonne Sofin haudalle, kun olin rynnännyt pois. Näin Jessen nousevan. Sillä oli jotain kädessä. Mun tupakat? Päätin odottaa sitä, ottaa tupakat ja lähteä.
Pian Jesse tulikin ja ojensi askin minulle.
-Sä pudotit nää. Ja jos sä haluat puhua Sofista sä voit aina kääntyä mun puoleen. Jesse sanoi, käänsi katseensa muttei tarpeeksi nopeasti. Näin kyyneleet jotka vierivät sen poskille.
Emmin hetken.
- Onko sulla tänään ehkä aikaa?

Jesse hymyili ja me lähdimme kävelemään pois hautausmaalta. Ajattelin ensin vain kuunnella poikaa hetken, mutta huomasinkin vuodattavani koko ikäväni.
Jesse sanoi ymmärtävänsä ja myönsi, että oli kiusannut Sofia koska oli tykännyt tästä.
-Miks Sofi hyppäs siltä sillalta? Jesse kysyi.
Olin odottanut ja pelännyt ihmisten kysyvän tätä minulta.
-Sofi...Sofi oli huumekoukussa ja se sano ettei sillä ole enää mitään toivoa päästä irti, lisäksi sen isäpuoli hakkas sitä. Se piilotti mustelmat hyvin. Mä olin ainoo joka tiesi, ainoo joka olis voinu edes yrittää auttaa.
Mutta, kun se sanoi ettei se halua sotkea mua siihen.  Me pysähdyttiin sillalle jolta Sofi hyppäsi. Sillalla oli vieläkin pari kynttilää ja mä menin sytyttämään ne. Me seistiin siinä sillalla pitkään. Ainakin tunti. Ei puhuttu mitään. Katottiin vaan sinne veteen.  Yhtäkkiä Jesse  käänty muhun päin ja suuteli mua.
Siinä me seistiin ja suudeltiin.  Me ei enää puhuttu Sofista mutta aina välillä me mentiin siihen sillalle seisomaan. Meidän suhde kesti puolivuotta ja koska kaikki alkoi siitä sillalta siihen sen piti myös loppua.
Mä seison nyt tässä kaiteen vieressä. Mä en kestä enää, Sofin isäpuoli on alkanu soitella mulle. Se syyttää mua siitä ettei sen muija eli Sofin äiti enää oo normaali. Se itkee kaikki yöt  ja kuljeskelee kotona sen äpärän kuva kädessä. Jesse juoksee tuolta mua kohti. Mä tiedän ettää se yrittää estää mua. Nousen kaiteelee seisomaan. Jessekin pettää mua koko ajan. Ei helvetti en mä pysty hyppäämään. Jesse huuta jotain. Antaisko Sofi mulle anteeks, jos mä nyt hyppäisin. Ei, ei se antaisi. Jesse saa vedettyä mut kaiteelta alas ja me kaadutaan tielle. Mä en hypännytkään. Mulla on vielä toivoa. Aina on toivoa.